Mutta kun pakko päästä...

Tänään käväisin tuolla kotopuolessa, kun vietin vielä opiskeluista sairastelupäivää. Päätin sitten kävästä lenkin ratsastamassa Ulmarilla. Pimeäähän se taas kerkis olla kun kotio selvisin käymään, joten ei uusia kuvia taaskaan. Tai no, kaksi kuvaa sain räpsättyä testimielessä, sain ne sillä pitkävalotustsydeemi-salamalla otettua, joskin niissä pitäs olla vissiin aivan täysin vakaa käsi, reagoi ihan pieneenkin heilahdukseen. Siksi en taida niitä julkaista ;) Herra Sh taasen ei tälläkään kertaa halunnut olla kuvauksellinen. Ulmari on vähän sitä mieltä, että hänestä ei tarvii kuvia ottaa, siksi se yleensä kipittää karkuun vauhdilla jos näkee, että kävelen kamera kädessä siihen päinkään ;) Ei se ratsastuskuvista välitä, tietenkään. Eikä niistä, joissa sitä vaikkapa pidellään. Tarha- ja laidunkuvat sit on asia erikseen, saa olla itse nopea ja yllättää se, jos mielii saada kuvia :D Tai sitten salakuvata sitä kauempaa ;) Se on tuommoinen vähän jörö tuo ukko.

mee jo sen kameras kans...

Näin syksyisin minulla ainakin on hieman ongelmia tuon piehtaroimista rakastavan eläimen kanssa. Voisin sanoa tältä päivältä, että "se tunne kun menet hakemaan tarhasta hevostasi ja vastassa onkin nelijalkainen mutamonsteri". Sai taas viettää puolituntisen ja kuoria sitä hevosta sieltä mutamonsterin alta... Näilläkin kun tarha on edelleen ikävästi mudan peittämä, joskin hieman jo kuivuneempi kuin jokunen viikko takaperin, niin tämä ja Lulu sitten ottaa ilon irti siitä. Omistajan iloksi tietenkin ;)
Rouva herkkähipiä, Heluna siis, ei missään nimessä piehtaroi vielä noin mutaisessa tarhassa. Tamma kun ei ole kovin veden ystävä, vesilätäkötkin kierretään mahdollisimman kaukaa turpaa nyrpistellen ;)

No mutta sitten siihen ratsastukseen. Pimeässä siis köpöteltiin, tälläkertaa otin otsalampun mukaan. Mentiin pellolla, taivutuksia ja väistöjä, pysähdyksiä ja siirtymisiä. Oli niin hienosti kuulolla koko ajan :) Kuunteli rauhassa ja ei ollu kiire minnekään. Kokeiltiin vielä lopuksi pari laukannostoa (ja vain nostoa, ne vaatii hieman hienosäätöä, herralla tapana joskus turhan äkäisesti rynnätä laukkaan). Aluksi piti vähän kiihdyttää ja kokeilla, mutta pari viimeistä nostoa oli niin hienoja, että sain olla vain ylpeä. Tuollaisella otuksella olisi mukava useimminkin mennä ;) Loppukäynnit käytiin sitten köpsyttelemässä maastopolulla. Siellä oli sen verran pelottava katajapuska, joten sitä piti vähän hypätä karkuun ja puhista. Katajapuskan ohitse ollaan menty ties kuin monet kerrat, mutta ilmeisesti se nyt pimeällä otsalampun valossa näytti jotenkin kummalliselta...

Viikonloppuna arvelin sitten, että käydään ukon kanssa kunnolla maastoilemassa, koska maastoilumme vaatii hieman hienosäätöä. Ulmari on hyvin herkkä hevonen, mutta toisinaan maastossa, varsinkin tiellä mentäessä, se kaasu on turhankin herkkä JA omasääteinen(hevosen puolelta siis). Jarruissa taasen olisi enemmänkin toivomisen varaa... Eräällä kerralla, kun siskoni ratsasti, oli vissiin jarru niin epäkunnossa, että protestina pidätyksestä tuli pystyyn hyppääminen.
Mutta tähän maastoiluprobleemaanhan ei ole muuta ratkaisua kuin ahkera harjoittelu. Maastoilua, maastoilua ja maastoilua. Jospa sitä jossain vaiheessa osattas tulla pois sieltä ilman kiirettä ;) Metsäpoluilla maastoilussa ei mitään ongelmaa, mutta se on tuo kotitie...

Asiasta kukkaruukkuun, kirjaimellisesti voin todeta taas, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Koska piti tänään saada väen vängällä kavuta sinne hevosen selkään (siitä tuo otsikkokin, "mutta kun on pakko päästä...", niin mitäs muuta siitä palkakseen sai kuin sen kuumeen takaisin nousemisen. Aamulla ei ollut kuumetta, mutta se tuo ulkoilma sitten taas sen nosti, huokaus. No, oma oli vikani, eipä sille muuta voi :D
Huomenna olisi tarkoitus käydä Jasu ratsastamassa, mutta pitänee siirtää se torstaille, että en oikeasti sitä keuhkokuumetta hanki... Sitä kun on pesunkestävä hevosihminen (yleensä ainakin ;) ), niin ei paljo yleensä nuo sairastumiset pidättele... Vaikka pitäs joskus pidätellä ;)