Mutta palataanpas pääasiaan. Mistä kaikki sitten alkoi?
Kaikki alkoi vuonna -07 eli suomenhevosen 100-vuotis juhlavuotena. Mut pestattiin päivän varoitusajalla ratsastamaan sh-tapahtumaan ruunaa, jota en ollut koskaan nähnytkään. Hieman jänniti, vieras hevonen, joka on sille vieraassa paikassa ja tapahtuma suht iso. Ratsastuksen lisäksi piti kaikkia innokkaita lapsia talutella.
En sanoisi, että meidän kohtaaminen oli ihan rakkautta ensisilmäyksellä. Kuitenkin itselle tuli silloin sellainen pieni jännä tunne "tuossa on sitä jotain". Tuon tapahtuman jälkeen aloin sitten käymään kerran viikkoon Ulmaria ratsastamassa sen kotitallilla. Sen omisti vanhempi mies, aiemmin tallilla oli ollut ratsastustoimintaakin, mutta se oli sitten jäänyt, kun opettaja oli lähtenyt muualle.
Liekö ollut sh-tapahtumassa silloin herralla jotain vieraanpaikan koreutta tai muuta, koska omalla tallillaan oli lievästi sanoen erilainen ratsastaa. Vauhtia löyty välillä vähän liikaakin. Silti itsepintaisesti jatkoin ja alkoi lopulta toimiakin ihan hyvin.
Joskus siinä kevätpuolella -08 jäi hieman taukoa herran ratsastuksessa. Sitten kuultiin tutulta, että ois myynnissä ja aika äkkiä oli päätös tehty, että meille se tulee. Toukokuun lopussa saatiin Ukko sitten kotia, harmi vain, että oli melkoisen lohduton näky, raukka. Lihakset oli selästä kadonneet teille tietymättömille, matoja oli, kaviot kamalassa kunnossa ja heinämaha. Edellinen omistaja ei suhtautunut kovin asiantuntevasti hevosiinsa ja madotukset sille oli sama kuin kirjallinen hepreaa. Alle pistän kuvaa muutoksesta, mitä hevonen on kokenut. Ja kuten huomaattekin, ylimpänä "tuorein" kuva ja alimpana on herran kunto, kun se tuli meille. Olisi huonosta kunnosta "parempaakin" matskua, ts. näkyisi kaikki paremmin, miten sillä oli pyllykin aivan kulmikas, mutta ne kuvat on äitini koneella. Mutta näkee sen kunnon varmaan tuostakin tarpeeksi...
Raukkaparka herätti itse kenessäkin sääliä olemuksellaan, olihan se kyllä ihan reppana silloin.
Ratsastuksellisestikin siinä oli melkolailla tekemistä. Perus kunnon kohotus oli toki ensimmäinen tehtävä, sen jälkeen alettiin kaivelemaan vanhoja, ruostuneita taitoja esille. Lisäksi piti opettaa pois sellainen ikävä tapa kuin hyöriminen selkään nousussa, parhaimmillaan pyörittiin lähelle kymmenen minuuttia ennen kuin herra seisoi paikallaan.. Ennen sille oltiin aina vauhdilla selkään hypätty, joten siitä oli sen hyörinnän sitten oppinut.
Alla taasen kuvaa ratsastuksellisesta muutoksesta.
Kouluratsastusta mentäessä pyritään menemään ns. "oikeinpäin", mutta sanotaan nyt näin, että esimerkiksi maastossa me mennään miten mennään, siellä jätetään kenttäjutut pois ajatuksista ja rauhoitutaan ja tyhjennetään aivoja :D Itse en oo niinkään sen niskan perään tuijottaja, meillä mennään silleen kuin itsestä ja hevosesta parhaimmalta, rennoimmalta ja mukavimmalta tuntuu.
 |
| tässä siis "kouluratsastuksellista" muutosta |
Kuitenkin, vaikka tuo välillä omaa sellaista suomenhevosen jääräpäisyyttä, sen on omalla tavallaan ihanan nöyrä ja haluaa miellyttää ihmistä. Lisäksi sen on erittäin herkkä ratsastaa ja kun ollaan opittu toisemme tuntemaan, sen saa itse melkein ajatuksella kulkemaan, jos näin voidaan sanoa :)
Joskin onhan siinä ainakin yksi asia, minkä voisin muuttaa. Nimittäin sen, että se voisi jättää tuon säikkymisen hieman vähemmälle :D Maastoillessa joskus mennään ihan kuin missään ei olisi mitään, mutta välillä on sellaisia päiviä, että joka puskan takaa hyökkää varmasti vähintään viisikymmentä mörköä, joita pitää säpsyä, väistellä, loikkia karkuun, syöksähdellä jne. Hassu hevonen, joskus mietin kyllä mitä ihmettä sen päässä liikkuu... :D
 |
| höpsö :) |
Välillä käyttäydytään myös kuin pieni keskenkasvuinen varsa, vaikka aletaan oikeasti olla jo pappa-puolella. Erityistä lempipuuhaa on myös aitalankkuihin ja tolppiin notkuminen ja takamuksen hinkkaaminen. Omistajan iloksi tietenkin, huoh. Mikä sen mukavempaa kuin korjailla kaatuneita tai puolillaan nurin olevia aitoja... Ja sama kuinka syvälle tolpat hakkaa, niin nurin ne silti on :D
2010 maaliskuussa meillä kävi pienoinen onnettomuus. Ulmari ja Heluna olivat keskenään tarhassa, heinät oli justiinsa syöty, joten arvon rouvamme alkoi aikansa kuluksi sitten kiusata Ullea. Ensin korvat luimussa perässä juoksemista, sitten tarjottiin takakaviota. Oltiin just tuomassa siskoni kanssa lisää heinää tarhaan kun tamma potkas vähän napakammin Ulmaria. Kuultiin omituinen paukahdus, ihan kuin joku ois pakkasella oksan katkaissu. Molemmat hevoset kuitenkin käveli ihan normaalisti portille vastaan, joten ei sitten kiinnitetty asiaan enempää huomiota.
Illalla menin sitten hakemaan hevosia talliin, ja järkytys oli kyllä suuri kun reppana oli aivan kolmijalkainen. Ei paljon pystynyt varaamaan painoa jalalleen ja näytti niin tuskaiselta, kun talliin talutti, että meinasi omistajallakin kyynel tipahtaa.
Eläinlääkäri pääsi sitten seuraavana päivänä tulemaa. Kinner oli paksu kuin jalkapallo, mutta hevonen ei enää ollutkaan kolmijalkainen. Melkein normaalisti tallusti pihalla, kun ell liikkeitä katsoi... Kehotti kuitenkin viemään klinikalle kuviin. Pistettiin siis hevonen koppiin ja kohti Oulua.
Oulussa sitten ultrattiin ja otettiin röntgenit ja röntgenissähän se murtuma sitten selkeään näkyikin. Puikkoluu oli poikki. Onni onnettomuudessa oli se, että luu oli murtunut niin siististi, että leikkausta ei tarvittu ja Oulun lääkärit sanoivat, että tuskin tulee edes pahemmin liikaluuta kehittämään. Selvisimme siis antibioottikuurilla ja neljän viikon seisontalomalla. Ulkoilu lupa oli, kunhan tarha olisi karsinan kokoinen. Mahdollisimman vähän siis sai kävellä ja liikkua, jotta murtuma ei luutuisi väärin ja alkaisi painamaan hankosidettä.
Kuulosti meille erittäin helpolta hommalta, mutta väärässä oltiin... Nimittäin herran pää ei yksinkertaisesti kestä seisomista, saati niin pienessä kopperossa ja niin kauan, sehän oli suoraan sanoen aivan kamalaa. Matkat tallista tarhaan ja takaisin eivät tuottaneet ongelmaa, mutta tarhassa oleminen kyllä. Oli päättäväisesti sitä mieltä, että minähän en täällä seiso. Se hyppi, pomppi, pukitteli, muuten riekkui ja jopa ravasi siinä omassa karsinan kokoisessa pienessä tarhassaan. Silmät lautasina sai kattoa, että miten nuinkin iso hevonen ravaa tarhassa, jonka koko oli ehkä 4x4 metriä. Ei siinä ymmärrys riittänyt :D
Onneksi riekkumisesta ei ollut paranemisen kannalta ollut mitään haittaa. Siinä saatiin huokaista helpotuksesta. Vähän ylimääräistä luuta tietenkin oli tullut, mutta kaikki oli muuten hyvin.
Sitten päästiin pikkuhiljaa liikuttelemaan, joka sekin oli alkuun aivan katastrofaalista. Ensimmäisellä kerralla lähdettiin taluttaen maastoon. Ei mahtanut hevonen mennä metriäkään neljällä jalalla :D Hyppi pystyyn, pukitteli, syöksähteli, höselsi muuten vain ja taluttajalla, eli allekirjoittaneella, oli täysi työ pitää hevonen käpälissä vaikka sillä oli jopa kuolaimet suussa.
Se oli sellainen show, että ensimmäinen ajatus oli ei enää ikinä 4 viikon seisomislomia, KIITOS.
Pikkuhiljaa hevonenkin kuitenkin alkoi järkiintyä :D Pari viikkoa mentiin taluttaen ja sitten pikkuhiljaa jo ratsastajaa selkään. Kesään mennessä oltiin päästy jo normaaliin rytmiin :)
 |
| Ensimmäisiä selässä käyntikertoja, itse toimin taluttajana, selässä Ukkelin hoitaja Jenni |
Siitä lähtien Ulmari ja Heluna ovatkin tarhassa viettäneet eri puolilla. Laitumella pärjäävät hyvin keskenään, mutta tarhassa ei enää siinä vaiheessa kun sapuska loppuu turvan alta. Rouva kun on vähän turhan tarkka ruuasta, joten turvallisuuden (ja omistajan mielenterveyden) kannalta parempi pitää pollet eri tarhoissa, vaikka tarhan aitojen yli kavereita ollaankin :--)
Ja nykyään kun on tuo piskuinen pippuriponi, niin poni sitten majailee Ulmarin kanssa. On se välillä Helunankin kanssa ollut, mutta tässäkin pätee vähän sama kuin Ullella, ponin turvallisuuden kannalta sen on parempi majailla ruunan kanssa, koska se ei sitä niin paljoa kyykytä ja komentele. Mitä nyt välillä maistelee takamuksesta... :D
Sellaista tarinaa nyt tällä kertaa, hieman avausta meidän tarinaamme. Ulmari on minulle se Elämäni Hevonen. Rakkaus isolla R:llä. Välillä aivan järjettömän raivostuttava ja kakaramaisesti käyttäytyvä jääräpää, mutta silti niin ihana ja suloinen ja rakas karvakorva, että en koskaan sitä pois vaihtaisi.
Kolme ja puolivuotta taivalta takana, toivottavasti vielä monta monituista vuotta edessä :)
Nyt tuli niin kova ikävä tuota höpsöä, että viikonloppuna otan kyllä ilon irti kaikesta ajasta :)
 |
| oisipa jo kunnolla talvi ja lunta... :) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti